Sinne ja takaisin eli Habeilua ja haurasta toimijuutta sosiologipäivillä

Miehemme kentällä, Pauli W. kertaa tunnelmia tänä vuonna Turussa järjestetyiltä Westermarck-seuran valtakunnallisilta sosiologipäiviltä gonzo-reportaasin hengessä.

”One flew over the Foucault´s nest” – Arttu Rousku

Turun yliopistolla

Tarinamme alkaa kliinisestä, sairaalan vuodeosaston tuoksuisesta junavaunusta, joka antaa räikeän vastakohdan mieleni esiintaikomille leviathaneille, jotka odottavat meitä raidetien päässä yhtä varmasti kuin kuolema maallisen taipaleen päätepysäkillä. Olemme matkalla Turkuun jokavuotisille Westermarck-seuran Sosiologipäiville, jotka ovat paitsi merkittävin kotimainen sosiologinen konferenssi, niin myös alan opiskelijoille, jos siltä tuntuu, vuoden ensimmäiset festivaalit. Edessä on oletettavasti kaksi rankkaa ja informatiivista päivää viimeisimmän sosiologisen tiedon aallonharjalla, sekä sekavaa sosialisoimista tuoppien äärellä, joka tullee kiihdyttämään itsensä kakofoniseen anomiaan yönsydämessä, ajaen amokinsa loppuun 19-asteen pakkasessa ylenantaessaan Aurajoen mustuuteen.

Oman matkani viimeisin yhtenäinen osuus alkoi jo päivää aikaisemmin Näpit irti opintotuesta – mielenosoituksessa, ja kurkussani tuntuu edelleen iskulauseiden rääkymisen varjo. Junan nytkähtäessä liikkeelle Helsingistä, alkaa pirteä aamuaurinko leikkinsä harmailla kasvoillamme. Matkan edetessä sekalainen gemeinschaftimme uppoutuu omiin ajantappotoimiinsa, joidenkin lukiessa kirjoja, toisten tuijotellessa katatonisesti ulos ikkunasta. Itse kirjoitan vuoroin kvantitatiivisia tutkimusharjoituksia poliisin vasteajoista sekä vuoroin edessänne poukkoilevaa ”artikkelia” (meta ta meta). Perillesaapumisemme on mitoitettu niin, että olemme jo valmiiksi myöhässä yhteismajoituksen sisäänkirjautumisesta, mutta tämän pitäisi tuottaa ongelmia vain Turkuhostellin henkilökunnalle. Google Docsin yhteiskäytöstä massaluennolla on sovittu ja illanvietto kosteissa merkeissä on todettu yhteismielin itsestäänselvyydeksi. Antaa odottamattomien seurausten vyöryä.

Auringonpaiste

Nopean rautatieasema-hostelli-yliopisto-pyrähdyksen jälkeen pääsemme viimein pureutumaan Sosiologipäivien suuren hermon ganglioon, sen lyödessä meitä kasvoihin kuin märkä rätti Educariumin aulassa, ja väittävän päivien avauspuheenvuoro-luentosalin olevan niin täynnä, ettei sisään mahtuisi enää ketään. Joissain piireissä sosiologipäivät ovat mitä selvemmin vuoden suurin spektaakkeli, joka aiheuttaisi karjalalippis-kansalle samanlaisia puistatuksia kuin Neste Oil Rally jyväskyläläiselle vihervassarille. Onneksi en itse ollut ralli-ihmisiä. Lyhyen härväämisen jälkeen saamme tietää että luennot näytettäisiin myös viereisen rakennuksen auditoriossa livestreamina. Rynnittyämme luentosaliin sisään kahvikupit kädessä, muutun koneeksi. Luennot, niiden tiivistäminen muistiinpanoiksi, sekä chatissa pään aukominen kanssaopiskelijoiden kanssa sulautuvat niin saumattomaksi kokonaisuudeksi että luennoista jäänyt muistijälki on vain raakaa tietoa, vailla muiden aistien tai mielen syvyyksien häiriötekijöitä. Retrospektiivisesti, luentoja tapahtumina ei ole, eikä niistä voi puhua kuin niiden sisällön kautta. – Sosiologi on elementissään.

Massaluentojen ja työryhmien välissä olevalla hengähdystauolla olotila on akateeminen. Katsoen kompassin eri kulmiin tupakka huulessa ja puhuen opskeluelämän rakenteesta auringonpaisteen kuivattamilla betonipenkeillä, voi pinnallisesti havainnoidessaan kuvitella itsensä tähän kaupunkiin opiskelijaksi. Mutta kaikki on vain hetkellisyyttä, salamointia pullossa, vaikkakin kaunista sellaista. Merton-luennolta mieleen jäänein sanoin ”toiminnallisesti mielenkiintoisin toiminta syntyy silloin kun toiminnassa ei ole intentiota tai odotusta”. Jatkuva vireystilan rasittaminen tullee aiheuttamaan intentiollemme ravisuttavia paradigman muutoksia auringon painuessa länteen.

Tauon jälkeen edessä olivat työryhmät joissa massaluennot vaihtuvat intensiivisiksi pienpalavereiksi milloin minkäkin sosiologian nurkan valloittamiseksi. Hauraan toimijuuden työryhmän loppupuolella alan unohtaa normin yleisön kohteliaisuudesta ja annan silmieni pyöriä ja leukani loksua, poltettuani opiskelijan itsessäni loppuun kuusituntisella hyperajolla. Muistiinpanoja minulla kuitenkin on jo kuuden sivun edestä, enkä jaksa kiinnittää huomiota muuhun. Kuinka raskasta tämä onkaan, mutta samalla loputtoman kiehtovaa ja voimaannuttavaa.

Aula

Sosiologipäivien ensimmäisen osuuden sulkeuduttua vapaa-ajaksi, edessämme odottaa toisenlainen todellisuus: Uusi paradigma, joka on pimeys ja sen antama syyntakeettomuus olutpisaralle joka laskeutuu kuivalle kielelle kuin lehti jokeen jolla on diskursiivisessa mielessä toimijuus. Kun torstaiyön lakoninen samanlaisuus keimailee ympärillämme kuin tuloillaan oleva pubiruusu, me imemme sitä itseemme niin kuin nanoputkimatto imee valoa. Viinan imeytyessä vuorovaikutusverkostoihimme ja itseemme, alkaa mielessäni järkyttävä koontimyrsky kuluneesta vuorokaudesta. Miten päivällä jaettu tieto sidotaan sen tuottajiin, sosiologeihin sosiologeina? Miten tämä informaatio sitoutuu yhteneväksi kokonaisuudeksi? Mikä on suuri teoria? Mitä pintaa pitkin juoksee sosiologian ydinhermo? Entä opiskelijan unelma? Habituaalinen eksoskeletoni?

Koonti hyvä ihminen, koonti! Mikä on kaiken villakoran ydin!

Sosiologit tanssivat kirjauskontonsa toteemin ympärillä Harlem-shakea palauttaen kaiken Weberiin ja Goffmanniin! … …Ei , ei helvetti…. intetio sitoutuu Habitukseen ja mun habitus on kieroon katsova peili! Peilaus, maailman tuottaminen diskursiivisesti; pöly semiosiksen interstitiaalisuudessa; Alkoholi veri-aivonesteen tuollapuolen kun Raivotautiset ahmat ovat syöneet nelikentän ja Dynamossa on kaltevat lattiat!… *titityy*

…mustuuden käsitteen diskursiivinen ulottuvuus tuhoaa muodon aaltoliikkeen pysyvyyden, Kantaen fotoneita kuin aamun valhe, jolla olemme ratsastaneet: valhe opiskelijan unelmasta, joka kuoli samalla kun unelman idea syntyi. Liikkeen alku on hauraassa toimijuudessa suhteessa liikkeen loppuun, jolloin tämä unelma on kuitenkin vain kokelma monadeja jotka juontavat itseään kaiken reunaehtojen synkkyyden ydinmustuudessa aamun harmaan samanlaisena varjona…

…Turkuhostellin klaustrofobiset aamutoimet herättävät minut lakanoiden päältä täysissä pukeissa. Aamun hauraus, aamun hauraus liian terävine reunoineen. Maailman ja minuuden välille on kääritty harso ja lompakko itkee kuitteja. Kolme tuntia juopon unta on aivan liian vähän. Pyöritän itseni alas sängystä kuin rantautuneen valaan ja suuntaan muun joukkion mukana aamupalalle. Tungen itseni niin täyteen leipiä ja appelsiinimehua kuin vain uskallan ja palaan takaisin sängynpohjalle hourailemaan, kiroten mielessäni tunnin päässä odottavaa check outia. Ilta oli ollut profetian mukainen. Hallittua sosiaalista kaaosta paikasta toiseen juosten, moottorin polttoaineena, yhtä vahvasti kuin liikkeen kohteena, alkoholi. Olimme myöhästyneet tyylikkäästi illan coctail-kutsuilta ja saapuessamme paikalle tarjoilijat olivat kantamassa yli jääneitä skumppapulloja pois. Herrasmiehinä ja -naisina, kävimme tarjoamassa heille apua juomien hävittämisessä, joka päätyi siihen että tuhosimme seitsemään pekkaan neljä pulloa kuohuviiniä alta 20 minuutin. Tästä eteenpäin ilta oli siirtynyt autopilotille jonka voi tiivistää asiasanoihin sauna, pubi, baari, yökerho,hese, aurajoenranta, kylmyys, hostelli. Sosiologi oli ollut taas elementissään.

Hesburger

Reppua pakatessani kohtalo heittää minulle pelastusrenkaan illasta yli jääneiden kaljojen muodossa, ja tajuan tilanteeni luonteen taas selvemmin: krapularyyppy olisi ainoa keino saada yskivä kone jäleen kehräämään. Päästyämme kaduille ja maaliskuun viiltävän aamuauringon suurennuslasin alle, alan jälleen uskomaan hyvään toisen aamukaljan suhahtaessa auki. Loppupäivä kulkee hilpeän tuskaisena tasapainotteluna Yliopistolla krapulan ja humalan välimaastossa. Westermarck- seuran gradupalkinnon jakaminen ja paneelikeskustelu sosiologiasta identiteettinä menevät täysin ohi Facebookissa chattaillessä kohtalotovereiden kanssa, jotka istuvat saman luentosalin eri nurkissa. Äkkiä paneelikeskustelu katkeaa, puolella korvalla kuuntelijalle kuin seinään ja sosiologipäivät ilmoitetaan päättyneiksi. Yllättyneenä ilmoituksen lopullisuudesta en ehdi tuntea muuta kuin tyytyväisyyttä siitä, että olin päässyt olemaan osa tätä tapahtumaa, ennenkuin jo hetken päästä sieluni maisemaa peittää jälleen ajatus oluesta. Perjantaipäivän oluet ovat kuitenkin luonteeltaan toisenlaisia kuin edellisyönä räiskityt pimeydessä hohtavat valojuovasarjat. Ne ovat sosiaalisia, kokoavia ja naureskelevia. Keräämme vielä kerran sekalaisen gemeinschaftimme kasaan ja suuntaamme Teerenpeliin viimeisille tuoppien kohotuksille, ennen laiskaa hölkyttelyä kellokuuden junalle Jyväskylään. Tunnelma on kuin Bromance-elokuvien loppukohtauksessa.

Junan irrotessa Turun rautatieaseman laiturista kohti Suomen Ateenaa, uppoudun jälleen itseeni. Matkan aikana herännyt ajatus sosiologian opiskelun ydinhermon löytämisestä palaa mieleeni. Ei, en löytänyt sitä, mutta sitä tuskin oli olemassakaan. Olemassa oli vain lapsen hauraita ideaalityyppisiä unelmia tulevaisuudesta, jotka konkretisoituvat takista kukkaroksi retken jatkuessa. Jos jotain oli löydettävissä, se muuntautui hiljaiseksi tiedoksi välimuistin pyyhkiytyessä spastisena liskodiskona junan penkeillä. Sosiologipäivät olivat jälleen kerran ohi, ja jälleen kerran ne olivat päättyneet aivan liian nopeasti. Opiskelijan unelmaa tai ydinhermoa ei enää ollut Jyväskylän valojen osuessa kuiviin silmiimme, ja kun olimme heittäneet etäiset hyvästit ja hajaantuneet yön eri suuntiin, retkemme oli saapunut loppuunsa. Edessämme olivat enää tutut ja hiljaiset kadut, jotka olivat leventyneet kuiskauksen verran viime näkemästä.

Jyväskylässä 27.03.2013

You may also like...